Vuosikymmenien edestakaisen väännön jälkeen vaikutti jo hetken siltä, että järki voittaa ja pyöräilyä Hämeenkadulla koetetaan konkreettisesti ratkaista kaikki tielläliikkujat huomioon ottaen.

Testaamalla olisi saatu todellisia näyttöjä mahdollisista ongelmista, mutta myös mahdollisuuksista.

Mutta ei. Yli kahdensadantuhannen asukkaan kaupungissa yksi ihminen, kantansa kanssa tappiolle jäänyt valtuutettu pilkkaa päätöksentekoa ja käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi. Päätös yritetään tyrmätä valituksen muodossa tunteenomaisella purkauksella, johon on järjellä turha vastata.

Olen elänyt käsityksessä, että kunnallisen päätöksenteon henkeen kuuluu kunnioittaa enemmistön päätökseksi muodostunutta kantaa, äänten niukasta jakaumasta ja omasta mielipahasta huolimatta.

Mielestäni on edesvastuutonta, että lautakunnan päätöksestä siipeensä saanut valtuutettu oikaisuvaatimuksellaan syö pohjaa demokraattiselta päätöksenteolta. Ja jos lautakunta ei valtuutetun tahtoon edelleenkään taivu on edessä hallinto-oikeus.

Vai laskeeko valtuutettu sen varaan, että lautakunnan seuraava kokous on kokoonpanoltaan hänelle suotuisa? Kenen vuoro sitten on valittaa?

Päätöksenteon kannalta valtuutettujen turvautuminen valituksen tielle on yhteiskunnallisesti vaarallista. Odotammeko tästä edespäin jokaisen mielipiteineen vähemmistöön jääneen valtuutetun aloittavan valituslaulannan aina hallinto-oikeuteen saakka?

Yhteiskunnan toimivuuden kannalta tällainen toimintatapa olisi yksinkertaisesti edesvastuutonta. Se pitäisi valtuutetunkin ymmärtää.

Valituksen seurauksena epämääräinen tilanne Hämeenkadulla jatkuu pahimmillaan vuosia. Pyöräilijät jatkavat pujottelua jalankulkijoiden seassa sen sijaan, että he kulkisivat pyöräilijöille osoitetulla omalla väylällään.

Tämä tuskin on valtuutetun ajaman vanhusten ja heikkokulkuistenkaan edun mukaista. Saati sitten pyöräilevien vanhusten.