Tätä kirjoittaessani olen lomalla tekemättä mitään erityistä, vaikka kaikkea tärkeää ja tarpeellista olisi tehtävä. En pidä vapaa-aikani aikatauluttamisesta ennakkoon. Aika kulkee ja asioita vain tapahtuu. Toisaalta juuri sen vuoksi olisi aiheellista toimia. Ei huomenna tai ensi viikolla. Nyt.

En ole eläessäni juurikaan katunut niitä asioita, joita olen tehnyt, vaan niitä, joita olen jättänyt tekemättä. Muistatko millaisista asioista olet joskus haaveillut? Mitä olet niiden asioiden eteen tehnyt? Oletko kuin Tenavien Jaska Jokunen, joka haaveilee päivästä toiseen rohkaistuvansa kohdatakseen pienen punatukkaisen tytön. Ehkä huomenna. Tai ylihuomenna. Vai ei koskaan?

Yksi puhelinsoitto tai kirje ihmiselle, josta välittää ei ole paljoa vaadittu, mutta tuntuu vain aina niin ylitsepääsemättömältä toteuttaa. Sen kun luulee voivansa tehdä aina myöhemminkin. Mitä jos tekisikin välillä jotain seuraavista: pyyhi kalenteristasi huominen puhtaaksi tavataksesi ystäviäsi, murtaudu irti jostakin rutiinista vain koska se on mahdollista, jätä viimeinen olut väliin, soita johonkin niistä lukuisista numeroista puhelimessasi vain kysyäksesi mitä kuuluu.

Kun jättää tarttumatta hetkeen huomaa liian pian ja liian myöhään olevansa tilanteessa, jossa odottamaasi hetkeä ei enää huomenna koitakaan. Tässä lehdessä oleva Mikon kertomus onnettomuudestaan pysäytti aiheestakin ajattelemaan, mitä kaikkea olisi halunnut tehdä. Ehkä ei vielä ole liian myöhäistä. Ehkä on. Ehkä kirjoitankin itselleni aikataulun asioista, joita olen aina halunnut tehdä. Yksi jokaiselle viikolle ei kuulosta liikaa vaaditulta. Sillä välin soita sinä omalle punatukkaiselle tytöllesi ja pyydä hänet ulos. Ei siinä mitään häviä, mutta saavuttaa hetken täysillä elettyä elämää.